26.5.1989

Tampereen raastuvanoikeuden päätös 20.8.1987

Raastuvanoikeus on A:n ja B:n D:tä vastaan ajamasta kanteesta katsonut selvitetyksi, että D oli vuonna 1979 asumansa kerrostalon pihalla ottanut valokuvan A:n ja B:n tietämättä heidän alaikäisestä pojastaan C:stä. D oli myynyt valokuvan A:lta ja B:ltä lupaa kysymättä eräälle kuvanvälitysliikkeelle, josta se oli mainostoimiston kautta joutunut erään pankin mainosjulkaisuihin ja -julisteisiin. Valokuvaa oli käytetty pankin 120-vuotismainoksissa pankin konttoreissa ja se oli julkaistu pankin lehtimainonnassa kautta koko maan pankin juhlavuoden 1982 aikana.

Kun D oli toimittanut edellä tarkoitetuissa olosuhteissa lapsesta ottamansa kuvan palkkion saadakseen kuvanvälitysliikkeelle kaupalliseen tarkoitukseen käytettäväksi, hänen olisi tullut kysyä A:lta ja B:ltä lupa kuvan julkaisemiseen. Koska kuvaa oli mainituin tavoin käytetty laajasti kaupallisessa mainonnassa, asiasta oli katsottava aiheutuneen A:lle ja B:lle kiusallisesta huomiosta johtunutta henkistä kärsimystä, josta D oli heille korvausvelvollinen.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on velvoittanut D:n suorittamaan C:n lakimääräisille holhoojille A:lle ja B:lle vahingonkorvauksena 2.000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 9.7.1987 lukien ja oikeudenkäyntikulujen korvauksena 2.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 20.8.1987 lukien.

Turun hovioikeuden tuomio 4.11.1988

Hovioikeus, jossa D oli hakenut muutosta, on tosiseikastona lausunut, että D oli menetellyt raastuvanoikeuden päätöksestä ilmenevin tavoin. D oli myöntänyt, että hänen olisi pitänyt hankkia raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun valokuvan kaupalliseen tarkoitukseen käyttämiselle A:n ja B:n lupa. Aikanaan 7-vuotiaasta C:stä otettua valokuvaa oli käytetty mainonnassa vasta noin kolmen vuoden kuluttua valokuvan ottamisesta. Kuvan käyttämisen oli katsottava tapahtuneen myönteisessä merkityksessä. Ei ollut näytetty, että C, jonka nimeä ei ollut mainittu mainoksissa, olisi kuvaa käytettäessä ollut selvästi tunnistettavissa kuvasta, eikä ollut saatettu todennäköiseksi, että C:lle tai hänen vanhemmilleen A:lle ja B:lle olisi kuvan käyttämisestä aiheutunut henkistä kärsimystä tai muuta vahinkoa.

Hovioikeus on oikeusohjeena lausunut, että sen joka vaatii korvausta henkisestä kärsimyksestä aiheutuneesta vahingosta, on esitettävä näyttö vahingon syntymisestä.

Hovioikeus on tuomiolauselmassaan, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen, hylännyt kanteen ja sen nojalla esitetyt vaatimukset. Näin käyden on hylätty myös A:n ja B:n hovioikeudessa esittämä oikeudenkäyntikuluvaatimus.

Perustelut

D on ilmoituksensa mukaan vuonna 1979 ottanut valokuvan A:n ja B:n tietämättä heidän vuonna 1972 syntyneestä pojastaan C:stä. D on luovuttanut valokuvan erääseen kuvanvälitysliikkeeseen tietoisena siitä, että kuva voidaan liikkeestä ostaa käytettäväksi kaupalliseen tarkoitukseen. Kuvaa onkin raastuvanoikeuden päätöksessä mainituin tavoin käytetty erään pankin 120-vuotismainoksissa ainakin vuoden 1982 aikana. Mainoksessa olevassa värikuvassa näkyvät C:n kasvot edestäpäin niin selvästi, että hän on ollut kuvasta tunnistettavissa.

D on kerrotuin tavoin luovuttanut valokuvan kuvanvälitysliikkeeseen ilman A:n tai B:n suostumusta. D on velvollinen maksamaan valokuvan sanotunlaisesta luvattomasta käyttämisestä A:lle ja B:lle korvausta, jonka kohtuullisena määränä Korkein oikeus pitää raastuvanoikeuden tuomitsemia 2.000 markkaa.

Koska alioikeus ja hovioikeus ovat eri tavoin arvioineet jutun pääasiakysymystä, A ja B eivät saa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen (L 13.3.1964/133) mukaan korvausta oikeudenkäyntikuluistaan alemmissa oikeuksissa. Koska D on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, tulee hänen korvata A:n ja B:n kulut täällä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään oikeudenkäyntikulujen korvausta lukuun ottamatta raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A:n ja B:n vaatimus saada korvausta oikeudenkäyntikuluista alemmissa oikeuksissa hylätään. D velvoitetaan suorittamaan A:lle ja B:lle yhteisesti korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa 1.700 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.